Minun on todettava, että en ole tähän asti elämässäni uskaltanut julkisesti kertoa ongelmistani, koska olen pelännyt tulevani halveksutuksi. Kun olen yrittänyt puolustaa oikeuksiani osana sitä ihmisryhmää johon kuulun, olen saanut kuulla olevani sovinisti, naisvihaaja ja pelottava ihminen. Toisaalta, ongelmieni vuoksi olen saanut toisesta suunnasta kuulla olevani loinen, vätys ja luuseri, ja minun on käsketty olla mies eikä neiti. Sivuhuomautuksena haluan sanoa, että olen äänestänyt useammankin kerran naispuolista kommunistia vaaleissa, joten minun on vaikea pitää itseäni sovinistina.
Myönnän, olen valkoihoinen, olen hetero ja olen mies. Pidän itseäni aika onnekkaana, mutta en edellä mainitsemistani syistä. Noihin ryhmiin kuulumisesta minulle ei elämässäni ole ollut mitään muuta kuin haittaa ja surua. Ei, pidän itseäni onnekkaana, koska minulla on vanhemmat, jotka välittävät minusta, ja valtavan hyviä ystäviä.
Monet varmasti lopettavat lukemisen tähän, mutta toivoisin heidän jatkavan pidemmälle. Eikö kaikilla ole oikeus tulla kuulluiksi?
Kun tänään sanoin, että minusta on oksettavaa ja epäoikeudenmukaista, että valkoisille heteromiehille voidaan sanoa "tee tilaa naisille ja tummaihoisille" vain siksi, että he ovat valkoisia heteromiehiä, sain kuulla olevani sortaja. Onko todella oikein, että joitain ihmisiä voidaan syrjiä sillä perusteella, että heidän ihonvärinsä, sukupuolensa ja seksuaalisuutensa on sama kuin niiden, joilla on eniten valtaa tässä maailmassa? Onko oikeutettua, edes symbolisena eleenä, että kaikkia valkoihoisia miehiä jossain tilaisuudessa pyydetään siirtymään syrjään ja antamaan tilaa muille, vaikka suurin osa noista miehistä ei olisi ikinä kohdellut ketään muuta väärin? Minusta se ei ole oikein. Minusta se on tekopyhää, ja loukkaa niitä valkoisia miehiä, jotka ovat koko elämänsä kohdelleet muita kunnioituksella ja ystävällisyydellä. Se on isku vasten kasvoja. Se on kuin joku sanoisi "minä pyydän sinua nyt siirtymään siitä syrjään, kun et itse näe olevasi etuoikeutettu".
Minä en koe kuuluvani mihinkään oikeaan ryhmään. Minä koen kuuluvani kaikkiin vääriin ryhmiin, ja siitä minua on muistutettu koko elämäni.
Miehenä (ja poikana) olen joutunut kokemaan lapsuudessani loputonta koulukiusausta, minut on pahoinpidelty ja niistä valittaessani minulle on sanottu "pojat ovat poikia" ja "ole mies äläkä valita". Nämä asiat olen saanut kuulla opettajilta, joiden olisi pitänyt pitää minun puoliani. En usko, että minua olisi pahoinpidelty tai kiusattu kyseisissä tilanteissa, jos olisin ollut tyttö tai nainen. En tosin sano, etteikö tyttöjäkin kiusattaisi tai pahoinpideltäisi, mutta lukemani mukaan kouluikäiset tytöt joutuvat harvemmin väkivallan uhreiksi kuin kouluikäiset pojat. Voin melkein vannoa, että jokainen mies on saanut kerran elämässään turpaan.
Kukaan ei ole muuten pyytänyt minulta mitään näistä anteeksi - paitsi vanhempani, jotka eivät ole edes näihin asioihin mitenkään syyllisiä.
Miehenä minut on myös lain voimalla ja vankilan uhalla pakotettu valitsemaan joko asepalvelus tai siviilipalvelus, joista jälkimmäisen pasifistina valitsin. Siviilipalveluksessa olen saanut kokea syrjintää - naisten harjoittamaa sellaista - ja minua on kohdeltu lainvastaisesti. Olen saanut kuulla työtovereideni puhuneen selkäni takana "sivari voi hoitaa, ei sillä ole parempaakaan tekemistä". Siviilipalveluksessa minut on yritetty pakottaa lainvastaisesti terveyttäni haittaaviin tehtäviin, jotka eivät ole kuuluneet työnkuvaani. Kun olen kieltäytynyt niistä, minut on - taas lainvastaisesti - määrätty kurinpalautukseen. Kyseisistä kurinpalautuksista olisi pitänyt antaa pöytäkirja luettavaksi, mutta ei annettu. Kaiken tämän olen kokenut vain siksi, että olen mies.
Silti joka paikassa saa jatkuvasti kuulla - enenevässä määrin - kuinka etuoikeutettu on, kun on mies. Tuntuu siltä, että on viety oikeus olla surullinen ja loukkaantunut niistä epäoikeudenmukaisuuksista, joita on saanut kokea miehenä. Niistä epäoikeudenmukaisuuksista, joita vain miehet kohtaavat. Miten kukaan voi sanoa, että silloin on etuoikeutettu?
Valkoihoisena en ole säästynyt rasismilta. Nimeni vuoksi olen saanut kuulla olevani ryssä, vaikka en puhu sanaakaan venäjää. Yläasteikäisenä rehtorini ilmoitti minut mukaan dokumenttiin, joka käsitteli venäläisiä maahanmuuttajia, vaikka olen sukujuuriltani täysin suomalainen. Kaikki vain nimeni perusteella. Hän ei ollut vaivautunut ottamaan sen enempää selvää minusta. Kerran minulta iskettiin ilmat pihalle rehtorin kanslian edessä, ja hän vain käänsi katseensa pois. Rehtori oli nainen. En kertonut kenellekään, koska se olisi johtanut vain pahempaan. Olisikohan näin käynyt kenellekään tytölle?
Heteronakin olen saanut muuten kuulla olevani homo, eikä siitä heteroudesta ole minulle mitään muutakaan iloa tai hyötyä ollut. Heteromiehenä olen myös saanut kuulla, että "kaikki miehet ajattelevat vain kyrvällään", ja olen hävennyt sitä, että olen seksuaalinen ja läheisyydenkipeä ihminen. Myönnän rehellisesti, etten ole joutunut kokemaan kaapista ulos tulemista, enkä voi kuvitella miten vaikeaa se on - ja minä kunnioitan suuresti ketä tahansa, joka uskaltaa kertoa vakaumuksensa syrjimisestä huolimatta. Minua ei myöskään ole raiskattu, mutta koen tulleeni hyväksikäytetyksi. Olen viettänyt suurimman osan elämästäni ilman kumppania.
Nämä ovat kuitenkin vain osa ongelmistani. Suurimmat ongelmani ovat niitä, joista en ole uskaltanut julkisesti puhua, koska tässä yhteiskunnassa kukaan - erityisesti mies - ei saisi olla tällainen.
Minä olen taistellut lähes puolet elämästäni masennuksen kanssa. Masennus johtuu varmasti paljolti koulukiusauksesta ja muista kokemistani nöyryytyksistä, mutta sekään ei ole suurin ongelmani. Minun suurin ongelmani on se, etten kykene nukkumaan silloin kun haluan. Koko elämäni olen taistellut univaikeuksien kanssa. Voitko kuvitella millaista helvettiä se on, kun kaikista lääkkeistä huolimatta kieriskelet sängyssä vähintään kaksi tuntia joka yö ennen kuin saat unta? Kuinka monta päivää sinä jaksaisit käydä töissä, jos nukut joka yö vain muutaman tunnin? Ja miltä sinusta tuntuisi, kun et kykenisi nukkumaan ollenkaan useampaan vuorokauteen? Masennus ja univaikeudet ovat toisiaan syöttävä, toisiaan pahentava ja loputon kierre. Mitä masentuneempi on, sitä vaikeampi on nukkua, ja mitä vaikeampi on nukkua, sitä hyödyttömämmäksi itsensä tuntee.
Pahinta on, että juuri kukaan ei tunnusta univaikeuksien olevan geneettisiä, vaikka sitä teoriaa tukee moni moderni tutkimus. Univaikeuksien saa kuulla johtuvan milloin mistäkin, kuten elämäntyylistään, liikunnan puutteesta tai asenteestaan. Yhteistä kaikille näille teorioille on se, että univaikeudet ovat oma vika. Voin taata teille, että olen yrittänyt jokaista keinoa päästäkseni niistä eroon. Mikään ei ole toiminut, mutta jatkan edelleen yrittämistä.
Kun olen yrittänyt selittää lääkäreille, sosiaalityöntekijöille, työvoimaviranomaisille tai kenelle tahansa miten vaikeaa on käydä töissä univaikeuksien kanssa, minulta on kysytty "no mitäs jos sä vaan meet sinne töihin, vaikka oot väsynyt?". Tuon kysymyksen esittäneiltä minä haluaisin kysyä: olisitko sinä työkykyinen, jos et ole nukkunut kahteen vuorokauteen? Kuinka monta viikkoa sinä jaksaisit käydä töissä parin tunnin yöunilla?
On sanomattakin selvää, että näistä syistä minut voi katsoa syrjäytyneeksi, ja tuloni ovat mitättömät. Olen saanut kuulla olevani yhteiskunnan loinen, pummi, luuseri ja vätys, ja häpeän sitä. Minulla on kovin vähän voimia jäljellä. Minä olen useamman kerran elämässäni harkinnut itsemurhaa, mutta en ole päätynyt yrittämään sitä.
Näihin ongelmiin ei ainakaan ole auttanut se, että olen valkoinen heteromies. Eikä varsinkaan se, että joka paikasta saa kuulla ja lukea, että valkoinen heteromies on etuoikeutettu. Viime aikoina minua on erityisesti mietityttänyt, että jos olen niin kovin etuoikeutettu, miksi minulla on niin paha olo?
Minä tosiaan olen valkoinen heteromies, ja siitä niin kovin pahoillani. Rehellisesti toivoisin, että en olisi. Voisinko mitenkään pyytää, että kohtelisitte minua ensisijaisesti yksilönä ja ihmisenä, ettekä valkoisena heteromiehenä? Univaikeuksissa on riittävästi tekemistä, eikä minulla enää ole voimia hävetä sitä, että olen myös valkoinen heteromies.
Jos mietitte mistä tässä avautumisessa on kyse, niin tietenkin siitä, kun amerikkalainen rap-artisti Princess Nokia pyysi konsertissaan valkoisia miehiä siirtymään syrjään naisten ja tummaihoisten tieltä, ja sen jälkeen julisti, että alue on syrjinnästä, seksismistä ja rasismista vapaa. Sekä siitä, kun suomalainen etiikan ja yhteiskuntafilosofian professori sekä tasa-arvovaltuutettu sanoivat, että se ei voi olla syrjintää, koska valkoiset heteromiehet ovat valtaenemmistö. Professorin mielestä on oikein "tölviä" valta-asemassa olevaan ryhmään kuuluvia ihmisiä, vain siksi, että he kuuluvat kyseiseen ryhmään. Professorin mielestä kyseisen ryhmän edustajat eivät ole rakenteellisesti syrjittyjä, vaan heidän syrjäytymisensä voi johtua ainoastaan muista ongelmista. Jos sanonnat "ole mies äläkä valita", "pojat ovat poikia", "miehet ajattelevät vain kyrvällään" tai vankilan uhalla pakotettu ase- tai siviilipalvelus eivät ole rakenteellistä syrjintää, niin mikä on?
Jos minä olisin ollut paikalla tuossa konsertissa, olisinko siirtynyt syrjään? Olisin, koska pelkään väkivaltaa, enkä halua tulla halveksutuksi. Olisiko se tuntunut minusta pahalta? Olisi, todella pahalta, koska minä en ikinä vaatisi ketään siirtymään syrjään siksi, että he edustavat toista sukupuolta tai ihonväriä. Olisinko itkenyt? En, koska koko elämäni olen saanut oppia, että mies ei saa valittaa tai itkeä, enkä uskalla itkeä kenenkään läsnäollessa.
Ehkä tämä kaikki vaikuttaa teistä kaikista täysin mitättömältä. Ehkä teidän mielestänne tässä ei ole tapahtunut mitään vääryyttä, vaan suuri symbolinen oikeus. En tosiaan tiedä.
Tiedän vain sen, että minulle on koko elämäni opetettu, että toisten siirtäminen syrjään sukupuolen, ihonvärin, seksuaalisen suuntauksen tai minkään erilaisuuden perusteella on väärin. Minulle on opetettu, että toisten tunteiden mitätöiminen - miten pieniltä ne itsestä tuntuvatkin - on myös väärin. Ja nyt kun niin on tapahtunut minun "etuoikeutetun" ryhmäni edustajille, kaikki sanovatkin, että se ei ole väärin, koska joku keski-ikäinen, rikas, valkoinen heteromies jossain on alistanut naisia ja tummaihoisia. Enhän minä ollut paikallakaan tuossa konsertissa, joten mitä valitan? Minulle tästä tapauksesta ja sen aiheuttamista reaktioista - syrjinnän mitätöinnistä - lukeminen vain nyt oli se viimeinen pisara.
Surullisinta on, etten ole ainoa kaltaiseni. Meitä syrjäytyneitä miehiä on Suomessa enemmänkin. Harva meistä on koskaan syrjinyt ketään, tai vaatinut erikoisoikeuksia oman sukupuolensa, ihonvärinsä tai seksuaalisuutensa vuoksi. Vielä harvempi meistä uskaltaa puhua mitään siinä pelossa, että leimautuu sovinistiksi, persuksi, kusipääksi, naisvihaajaksi, homma-foorumilaiseksi, luuseriksi tai vässykäksi peräkammarin pojaksi. Siinäkin tapauksessa, että vain sanoisi "hei, valkoiset heteromiehetkin joutuvat kokemaan halveksuntaa, väheksyntää ja syrjintää vain koska ovat valkoisia heteromiehiä". Minua todella pelottaa, kun katson sitä vihaa ja halveksuntaa, jota USA:ssa lietsotaan KAIKKIA valkoisia heteromiehiä kohtaan. Jos et myönnä olevasi feministi, olet heitä vastaan. Kohta se on täälläkin.
Onko tosiaan liikaa pyytää, että ketään ei syrjittäisi sen perusteella mihin ryhmään he kuuluvat. Voisiko meitäkin kohdella yksilöinä siitä huolimatta, että me kuulumme samaan ryhmään, johon maailman valta-asemassa olevat kuuluvat? Voisiko meidänkin mielipiteellämme olla jotain merkitystä tasa-arvokeskustelussa?
Olen niin kovin väsynyt siihen, että minut aina siirretään syrjään.
(Epäröin puoli tuntia ennen kuin uskalsin painaa "julkaise").
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti